Sivut

torstai 26. kesäkuuta 2008

Poliittinen vasemmisto, universalismi ja keskiluokka


Ideologioiden sisällä poliittisten käsitteiden vasemmisto ja oikeisto käyttäminen on ongelmallista. Molemmat käsitteet ovat niin epämääräisesti käytettyjä, että ilman tarkempaa ja laajemmin hyväksyttyä määritelmää niiden luovalla käytöllä on helppo hämmentää poliittista soppaa. Saman ideologian kannattajien arvioiminen oikeistolaisemmiksi tai vasemmistolaisemmiksi aiheuttaa yleensä ottaen väärinymmärrystä. Ekumeenisen vasemmistolaisuuden kannattajan näkökulmasta esimerkiksi Vasemmistoliiton takavuosien slogan ”oikeasti vasemmalla” on typerä. Se suuntautuu selvästi sosialidemokraatteja vastaan, vaikka sekä Vasemmistoliitto (vuodesta 1966 lähtien) että SDP kannattavat samaa ideologiaa, demokraattisesti toteutettavaa sosialismia.

Rasittavalla tavalla kömpelyys oikeisto-vasemmisto-käsitteiden kanssa tuli esiin keskusteluissa SDP:n puheenjohtajasta. Erkki Tuomiojaa pidettiin yleisesti ottaen jotenkin vasemmistolaisena ehdokkaana, jota vastaan kaikkia muita –kenties Kimmo Kiljusta lukuun ottamatta- oikeistolaisempina. Tämä sopii hyvin kulkemaan rinnakkain sen suuren pohdiskelun kanssa, tulisiko SDP:n linjaa siirtää oikealle vai vasemmalle.

Kun puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, on mediassa ja kansalaiskeskusteluissa tehty yksinkertainen mutta pettävä johtopäätös, että hän on puolueen oikeaa laitaa ja näin ollen SDP on ”tunnustanut realiteetit” ja etsimässä tilaa poliittisesta keskustasta. Vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta kaikkien lapsille pidettiin kädenojennuksena keskiluokan suuntaan ja Urpilaisen suuhun laitettiin eräissä julkaisuissa oikeistolaistumiseen viittaavia ilmaisuja.

Tällainen johtopäätös on paitsi epäreilu Urpilaista kohtaan, myös älyllisesti kestämätön. Se perustuu vulgaariin käsitykseen vasemmistolaisuudesta heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisena. Sitä vastoin oikeistolaisuus taas olisi rikkaimpien etujen vartioimista. Tätä käsitystä vasten universaali hyvinvointipalvelupolitiikka, kuten maksuton päivähoito kaikille, ei vaikuta erityisen vasemmistolaiselta. Samalla logiikalla porvarihallitus voi väittää olevansa sosiaalisesti oikeudenmukainen –siis vasemmistolainen- koska tarjoaa tulonsiirtoja kaikkien heikoiten toimeentuleville.

Kenties selitysvoimaisempaa olisi käyttää vasemmisto-oikeisto-käsitteitä suhteessa universalismiin. Tämä on nähdäkseni oleellinen ero kristillis-konservatiivisen ja marxilaisen hyvinvointipolitiikan välillä. Ensin mainittuunkaan ei kuulu käänteinen robin hoodismi, jossa yhteiskunta siirtää resursseja suoraan köyhiltä rikkaille, vaan rikkaat erilaisten kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisyhdistysten kautta auttavat köyhiä. Jos tahtovat. Marxilainen malli sen sijaan on ylläpitää voimakasta valtiota, joka verotuksen kautta pitää huolta kaikkien kansalaisten toimeentulosta ja siten purkaa kapitalismiin liittyvän sortojärjestelmän vaikutusta.

Universaali oikeus maksuttomaan päivähoitoon on tässä valossa taas hyvin vasemmistolainen. Siinä missä konservatiivinen kritiikki sitä kohtaan on ollut, ettei se kohdenna valtion vähiä varoja niitä eniten tarvitseville, liberaali kritiikki taas valittaa valtion tehtävien ja menojen kasvua. Kyse on kuitenkin johdonmukaisesta jatkumosta maksuttomalle opetukselle niin peruskoulussa, toisella asteella kuin korkeakouluissakin.

Strategisesti vaatimus maksuttomasta päivähoidosta on viisas. Kyllä, se on kädenojennus keskiluokkaan päin, mutta kuten todettua, siihen ei kytkeydy ideologista periksi antamista. Pikemminkin se muistuttaa keskiluokkaa siitä, että juuri sillä on eniten saavutettavaa vasemmistolaisesta politiikasta. Hyvin koulutettu ja ahkerasti työtä tekevä keskiluokka on juuri se ryhmä, joka maksaa eniten veroa –varsinkin kun veronalennuksia keskitetään maan- ja metsänomistajille ja suuryrityksille- ja hyötyy vähiten tulonsiirroista. Keskiluokan verorasitetta tulisi keventää siirtämällä verotuksen painopistettä työstä pääomatulojen verotukseen ja palvelujen kattavuutta lisätä tekemällä niistä universalistisempia. Ja se on juuri vasemmistolaista!

Kenties tämä herättää poliittisen vasemmiston piirissä mielenkiintoa laajempaankin keskusteluun siitä, tulisiko tulonsiirtoja ja palveluita jatkossa kehittää universalismin vai tarveharkintaisuuden pohjalta. Tällä on suuri merkitys muun muassa veronmaksumoraalin kannalta.


Tuomiojan puheenjohtajakampanjan vetäjä Esa Suominen kirjoittaa hienosti Urpilaisen valinnasta

keskiviikko 4. kesäkuuta 2008

Käänteinen maisterivero


Kalevi Sorsa- säätiö on esitellyt ajatuksen maisteriverosta. Veron ajatus olisi, että valmistuttuaan maisteri maksaisi tietyn tulotason ylittävistä tuloistaan ylimääräistä veroa, jonka veron tarkoitus on maksattaa edes osa koulutuksesta opiskelijalla itsellään, jälkikäteen. Ehdotus on melko pitkälti tyrmätty sitä seuranneessa keskustelussa, joskin SYL on ollut asiasta yllättävän hiljaa

Sanon suoraan, että ajatus maisteriverosta on typerä. Paitsi että maksuton koulutus on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan yksiselitteinen perusoikeus, antaisi maisterivero myös aivan vääränlaisen signaalin niille ihmisille, jotka harkitsevat korkeakoulutuksen hankkimista.

Maisterivero voisi sopia sellaiseen yhteiskuntaan, jossa ihmisten tulot todella riippuisivat heidän koulutuksestaan. Voimme kyllä kuvitella tilanteen, jossa ihmisen tulotasoon vaikuttavat ainoastaan hänen koulutuksensa ja tekemänsä työn vaativuus, määrä ja tuottavuus. Tällainen järjestelmä vaatisi jonkinlaisen keskussuunnitteluviranomaisen, joka määrittelisi kuinka vaativaa mikäkin työ on ja paljonko siitä kuuluu saada palkkaa. Näin koulutuksen tuomasta palkan lisästä olisi mielekästä pyytääkin hieman veroa.

Elämme kuitenkin sellaisessa talousjärjestelmässä, jossa ihmisen tulot riippuvat markkinoista. Ja markkinoilla moni muukin asia vaikuttaa tulotasoon, kuin koulutus ja tehtävä työ. Markkinatilanteessa työn tuottavuuden ja siitä saatavan palkan välillä ei ole välttämättä minkäänlaista korrelaatiota. Toisin sanoen on mahdollista olla upporikas tekemättä päivääkään työtä, tai toisaalta tehdä itseään säästämättä arvokasta työtä ja pysyä silti köyhänä.

Mikäli työn tuottavuuden ja työntekijän tulojen välille tahdotaan markkinayhteiskunnan tilanteessa luoda korrelaatiota, tulisi keskittyä verottamaan kaikkia niitä asioita, jotka tuovat ihmiselle tuloja ilman hänen omaa työpanostaan, siis esimerkiksi perintöjä ja pääomatuloja.

Olemme valinneet tietynlaisen yhteiskunnan ja tietynlaisen talousjärjestelmän. Valitsemamme järjestelmä suosii joitain lahjakkuuksia enemmän kuin toisia. Siksi osa ihmisistä on varakkaampia, kuin toiset. Valinta olisi kuitenkin voitu –ja voitaisiin yhä- tehdä toisin, jolloin varakkuus siirtyisi yksiltä toisille. Tämän suuren talous- ja yhteiskuntapoliittisen valinnan vuoksi on reilua, että heille jotka ovat tämän valinnan vuoksi jääneet tappiolle, maksetaan korvauksenomaisesti tulonsiirtoja.

Koska ihmisten tulotason määräytymisessä on vähintäänkin jonkin verran mielivaltaa, tulisi verotuksellisilla ratkaisuilla pyrkiä tukemaan korrelaatiota ihmisen tekemän työn ja hänen toimeentulon tasonsa välillä. Siksi esittäisinkin käänteistä maisteriveroa: Saakoot maisteriksi valmistunut tiettyä, hyvin maltillista, verovähennystä esimerkiksi kymmenen ensimmäistä vuotta valmistumisen jälkeen. Sillä maisterin, kuten muidenkin korkeammin koulutettujen, ansiotaso johtuu pitkälti heidän omasta osaamisestaan ja työstään, eikä samalla tavalla mielivaltaisista markkinoiden toimintatavoista.