Sikamaiset vientituet

Eurooppalaisella maataloustuotannolla ei ole ongelmaa. Eurooppalainen maataloustuotanto on ongelma. Sen sijaan, että Eurooppaan tuotaisiin maataloustuotteita sieltä, missä niitä on helpointa kasvattaa ja kuluttajat Euroopassa maksaisivat ruoastaan käypää maailmanmarkkinahintaa, eurooppalaisten ruokalaskua pidetään väkisin keinotekoisen korkeana.

Maanviljelyn tukeminen Euroopassa maksaa kuluttajille ainakin kolmella eri tavalla:

1) Eurooppaan ei voi tuoda maataloustuotteita vapaasti, joten eurooppalaiset eivät voi ostaa ruokaansa maailmanmarkkinahintaan. Sen sijaan he joutuvat lunastamaan ruokansa huomattavasti kalliimmalla hinnalla

2) Maanviljelijöille taataan tietty tulotaso, joten heidän tuotteistaan maksetaan markkinahinnan lisäksi ylimääräisiä tukiaisia. Nämä tukiaiset rahoitetaan verovaroista, joille olisi muutakin käyttöä

3) Viljelijöitä pidetään tuottamattomassa työssä. Viljelijät voisivat tuottaa elintarvikkeita myös epäsuorasti: Jos he siirtyisivät kannattamattomasta maanviljelyksestä tehokkaampiin elinkeinoihin, voisi näiden kannattavien sektoreiden viennillä ostaa Euroopan tarvitsemat elintarvikkeet muualta. Kaupan tuoma tehokkuus jättäisi Eurooppaan hyvinvointivoittoa

Jostain syystä eurooppalaiset maanviljelijät on kuitenkin nostettu niin jumalaiseen asemaan, etteivät mitkään uhrilahjat ole riittävän suuria heidän lepyttämisekseen. Syy taitaa olla yksinkertainen: veronmaksajat ja kuluttajat ovat suuri joukko ja he maksavat ylihintoja vähitellen, osana tuotteiden hintoja. He eivät ole organisoituneet lobbaamaan poiitikkoja saadakseen tukiaisveronsa takaisin ja voidakseen ostaa ruokaa markkinoilta käypään hintaan. Maataloustuottajia ja maanomistajia sen sijaan on melko vähän ja he ansaitsevat nykyisellä järjestelmällä valtavia voittoja. Euroopan hyvinvointi kokonaisuutena saa siis kärsiä, jotta tämä pieni joukko voi pitää kiinni etuoikeutetuista tuloistaan.

Jollain surkealla tavalla olisi ymmärrettävissä, että eurooppalaiset heittävät omia rahojaan kaivoon ylläpitämällä vanhanaikaista maataloustukijärjestelmäänsä. Mutta Eurooppa ei elä kuplassa. Sen tekemiset vaikuttavat muuhun maailmaan. Surullisinta on, että vastuuttomuuttaan eurooppalaiset pilaavat myös muun maailman taloudellisen kehittymisen mahdollisuudet.

Koska hintamekanismin ei anneta toimia, eurooppalaiset viljelijät tuottavat enemmän, kuin Euroopassa voidaan kuluttaa. Tämä ylituotanto viedään vientitukien avulla muiden maiden markkinoille (Hesarin uutinen aiheesta) ja eurooppalainen häviää neljnnellä tavalla maksamalla vientituet. Sikamaisinta tässä touhussa on se, että käytännössä tuotteet menevät köyhien maiden markkinoille, joilla ei ole varaa samanlaisiin vientitukiaisiin ja näin estävät niiden oman elintarviketuotannon kehittymistä.

Olen aikasemmin käsitellyt maataloustukien ongelmia ja niiden vaikutusta kehitysmaihin teksteissä:

Kaikki töihin lamaa vastaan - paitsi me
Muutama havainto ympäristöpolitiikasta
Uusia painopisteitä maaseutupolitiikalle
Tänään MTK maksoi meille 15,8 miljoonaa
Uutta asennetta kehitysmaapolitiikkaan
ja Maatalouspolitiikalla on mahdollisuus katsoa tulevaisuuteen

Hinta hiljaisuudelle

(Odottakoot petrodiktaattorit vielä hetken)

Eilen Helsingin Sanomissa oli pari mielenkiintoista kirjoitusta, jotka koskivat vesiskoottereita. Yrjö Rouhe ihmetteli, miksi vesiskootterit tulkitaan kulkuneuvoksi, vaikkei sillä mennä minnekään ja mikseivät viranomaiset puutu norpan pesimäalueille metelöintiin. Jarmo Tapaninen taas kyselee, miksi yksi vesiskootteroija saa metelillään häiritä satoja mökkiläisiä. Miettimisen arvoisia kysymyksiä molemmilla herroilla.

Suoraviivainen ratkaisu olisi kieltää vesiskootterit yhtä kaikki. Harvalle tulisi ikävä. Vesiskootteri aiheuttaa toki hupia kuljettajalleen, mutta vastaavasti melun muodossa haittaa kaikille lähelle sattuville. Mutta kuinka mitata, paljonko on vesiskootteriajelun huvi suhteessa sen aiheuttamaan haittaan? Periaatteessa paras tapa tähän olisi hintamekanismi. Jos vesiskootteriharrastaja on valmis maksamaan huvistaan kaikille kuuloetäisyydelle joutuville heidän vaatimansa hinnan ja silti päristelemään, ei tähän tarvinne puuttua.

Käytännössä tämä on tietysti mahdotonta. Kun hintamekanismi ei pysty toimimaan, on tilanteen korjaaminen julkisen vallan toimesta perusteltua. Yksi, ehkä helpoin, tapa tehdä tämä olisi verottaa teknisiä laitteita niiden aiheuttaman melun mukaan, esimerkiksi suhteutettuna niiden tehoon. Tämä antaisi laitevalmistajille ja kuluttajille kannustimen kehittää hiljaisempia laitteita. Vesiskoottereita kohtaan tunnettu vihamielisyys varmasti laantuisi, jos ne eivät pitäisi niin pahaa ääntä. Tämä tuskin on teknisesti mahdotonta, tai edes erityisen vaikeaa.

Vesiskootterit eivät ole ainoa esimerkki, jossa hintamekanismin pettäminen johtaa siihen, että monet kärsivät yhden pitämästä hauskasta. Myös renkailla kulkevat liikennevälineet tuntuvat pitävän sitä kovempaa ääntä, mitä pienemmälle määrälle matkustajia ne on tarkoitettu. Miten voi olla mahdollista, että koko perheen kuljettava auto on käytännössä äänetön verrattuna 40-kiloista teiniä kuljettavaan kevytmoottoripyörään, saati isomahaista ja pitkäpartaista ukkelia kuljettavaan Harley Davidsoniin?

Ilmastotietoisuuden eteneminen on johtanut siihen, että esimerkiksi autojen verottamista niiden kasvihuonekaasupäästöjen mukaan pidetään luontevana. Myös melusaaste on saastetta ja ihmisiä joukkona on suojattava vastuuttomilta yksilöiltä. Niin kauan kuin hintamekanismi ei pysty korjaamaan “melumarkkinoita” tasapainoon, on verotusta käytettävä takaamaan suurin mahdollinen hyvinvointi suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä.

Olen aikasemmin kirjoittanut hiljaisuudesta otsikoilla Hiljaisuutta, pyydän! ja Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille